Huhhuh. Kyllä on taas vaihteeksi aivan sanaton olo. Itselläni ja Pätkällä kaikki hyvin, ainakin meno ja venyttely vatsassa jatkuu ihan entisenlaisenaan.

Tänä aamuna kävin normaaliin tapaan katsomassa kaikki ne netin foorumit ja vastaavat, mitä käytän päivittäin. Mukaan lukien siis Pähkinä-ryhmän kuulumiset.

Siellä odotti se kaikkein pahin uutinen eräältä kohtalotoveriltani - heidän syntymään valmiina ollut vauvansa on kuollut kohtuun. Ehkä eilen, tai yön aikana.

Tämä äiti oli/on minua vain kaksi viikkoa edellä raskaudessaan, joten koimme raskauden eri vaiheet melko lailla samoihin aikoihin. Olemme molemmat melko aktiivisia kirjoittelemaan ryhmässä ja jotenkin olinkin sitonut etenkin hänet omaan raskauteeni siten, että "odotamme yhdessä". Vaikka siis toki ryhmästä löytyy vino pino samankaltaisessa tilanteessa vauvaa odottavia, ryhmä on nimeomaan lapsensa menettäneiden, uudestaan raskaaksi haluavien tai jo raskaana olevien äitien ryhmä. Mutta etenkin tämän äidin kanssa ajatukset ja fiilikset vain synkkasivat oikein erityisen hyvin ja siinä oli vielä tuo samanaikaisuuskin mukana.

Kun avasin tuon sähköpostin, ei pääni vain suostunut käsittämään tapahtunutta. En halunnut ottaa sitä uskoakseni lainkaan. Eihän näin voi olla, ei näin voi käydä, ei taas, ei sellaiselle joka on jo yhden lapsensa joutunut hautaamaan.

Tunteja asiaa pureskeltuani oli minun pakko uskoa, että tämä äiti ei todellakaan heittänyt huonoa huumoria tai että kyseessä ei ollut väärinkäsitys. Hän joutuu synnyttämään jo toistamiseen kuolleen tyttölapsen. Kaksi poikaa heillä on.

Tällä hetkellä tuo kanssasisareni odottaa synnytyksen käynnistymistä laitoksella ja ihmettelee, että mistähän sitä saisi voimat synnyttämiseen.

En edes voi kuvitella miltä tämä tuntuu! En, vaikka pahimmissa painajaisissa elän itsekin sitä tilannetta.

Vihaan tätä maailmaa, jossa näin voi käydä. Maailmaa, joka on näin loputtoman epäreilu. Eikö se riitä, että tämän helvetin joutuu kerran käymään läpi? Eikö missään tule raja vastaan? Taasko joku viisas kertoo, että aika parantaa haavat eikä kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa ja että pitää ottaa vaan päivä ja hetki kerrallaan?

Mitä sitten?

Tänään on uskomattoman kaunis, keväinen, aurinkoinen ja lämmin päivä.

Mutta nyt on vaikea iloita mistään. Ajatukset ovat kohtalotoverini luona, toivoisin niin kovasti että voisin tehdä jotain hänen hyväkseen. Mutta tiedän kokemuksesta, että mitään ei ole tehtävissä. Jostain on taas löydettävä se voima jolla käydä tämä läpi.

Ihminen on itsekäs olento, joten tottakai mielessäni risteilee mitä hirveimpiä ajatuksia myös oman tilanteeni suhteen.

Niin, näin todellakin voi käydä. Myös uudelleen. Minkään ei tarvitse olla edes vialla, missään ei tarvitse olla jotain epätoimivaa. Joskus näin vain käy. 

Tämä voi käydä myös minulle. En välttämättä huomenna enää tunnekaan Pätkän tempoilevia liikkeitä. Tai entäs jos tämä tapahtuma lupaakin minulle hyvää - ikäänkuin täyttää sitä "melkein mahdottoman" kiintiötä, joten minusta ei enää tule lukua samaan sarjaan? Vihaan tätä ajatusta! Vihaan itseäni, että minulla käy edes mielessä ajatella, että ehkä tämä olisi hyvä enne minun kannaltani. 

Ja tiedänhän minä, järjellä, että tällä tapahtumalla ei ole oikeasti mitään tekemistä minun kanssani.

Mutta sanopa se tunteille.

En osaa vielä edes arvella, että mitä tämä tekee omalle loppuraskaudelleni. Alkaako mieleni valtaamaan pikkuhiljaa paniikki? Olen jo nyt melko malttamaton saamaan Pätkän maailmaan ja suljettua ne synnytyksen riskit pois. 

Toisaalta: kun on jo valmiiksi näin alistunut kaikille tapahtumille ja sille ajatukselle, että itse ei kuitenkaan asioihin voi juuri vaikuttaa, jää vain tyhjä ja ontto olo. Niin, todellakin voin menettää myös Pätkän. Ja mitä sitten tapahtuu? Joku kertoo taas noita viisaita kliseitä hetkien elämisestä, ajan parantavasta voimasta ja siitä, että jaksan varmasti sekin.

Kunpa aika nyt vain kuluisi nopeammin ja Pätkä haluaisi syntyä vaikka jo ensi viikolla. Kunpa vain kaikki menisi hyvin ja saisin hänet syliini. Kunpa vain saisimme pitää hänet.

Ja sinulle H haluan vain viestittää, että ajatukseni ovat luonasi. Mitään en osaa tilanteessa sanoa tai tehdä, mutta sydämeni itkee kanssasi. Ei ole reilua tällainen, jonkun muun olisi pitänyt joutua tämä risti kantamaan, ei äidin joka on sen jo kertaalleen taakaksi saanut. Olen aivan loputtoman pahoillani. Ei ole sanoja.

 

Peikkomamma

rv36+