Nyt se on aloitettu. Niiden vaatteiden peseminen.

Mies kävi eilen hakemassa Peikkopoikaa varten noin vuosi sitten varatut vaattet vintiltä. Äitiyspakkauksen lisäksi on kolme suht pientä laatikollista siskoltani ja muualta saatuja vaatteita. Itse ostin ainoastaan pari vaatekappaletta ja ihan muutaman ehdimme saada lahjaksi.

Vaikka laatikot eivät suuren suuria olekaan, niihin mahtuu pieniä vaatekappaleita yllättävän paljon. Ja se, mitä ne laatikot henkisesti sisältävät… sitä ei voi millään yksiköillä mitata.

Ilman itkua ei laatikoiden availusta tietenkään selvitty. Sinällään vaatteet eivät herättäneet niin kovinkaan suuria tunteita. Ne oli kyllä varattu Peikkopojalle, mutta ei hän niitä koskaan ehtinyt käyttää. Ja suurin osa vaatteista todella tulivat meille kierron kautta, niitä on muutkin vauvat pitäneet.

Mutta laatikoissa oli pari juttua, jotka mursivat padon.

Mieheni toi joskus vielä ennen Peikkopojan syntymään pienen Brion puisen helistimen jostain kaupasta. Se oli kuulemma niin kiva ja perinteinen, ettei sitä voinut kauppaan jättää. Sen helistimen näkeminen oli kyllä rankka juttu. Peikkopojan pieni nyrkki ei koskaan puristunut helistimen ympärille. Minulle se on merkki isän odotuksesta ja siitä, että hänkin teki omassa päässään valmisteluja tulevaa vauvaa varten.

Toinen oli yksi kirja, jonka minä ostin, niin ikään ennen Peikkopojan syntymää. Kyseessä on  voimakaskontrastisia kuvia sisällään pitävä vauvojen kirja. Vauvat eivät näe kovin pitkälle, eivätkä kovin hyvin, mutta on todettu, että juuri suuret, selkeät kuviot joissa on vahva kontrasti kiinnittävät vauvan huomion. Peikkopojalle tuotiin sairaalassa tällainen samanlainen kirja sänkyyn katseltavaksi. Joku hoitajista siis löysi sen osaston varastosta ja toi Peikkopojalle. Ja hän ihan oikeasti tuijotteli noita mustavalkoisia tai punakeltaisia suuria geometrisia kukkakuvioita suurella mielenkiinnolla. Muistan, kuinka katselin varmaan puolisen tuntia Peikkopojan aivan selällään olevia isoja silmiä, kun tämä ihmetteli hienoja kuvia. Hymyilin, käänsin välillä sivua ja vain nautin tuon pienen läheisyydestä. Tämähän siis tapahtui sillä aikaa kun pienen olisi voinut olettaa nukkuvan. Peikkopoikaa ei selvästikään nukuttanut juuri silloin.

Olikin vain sattumaa, että sama kirja oli meillä jo odottamassa. Mutta sitä minun hankkimaani kirjaa Peikkopoika ei koskaan katsonut.

Kaikkein vaikeinta oli löytää harja ja kampa. Ne olivat äitiyspakkauksen harja ja kampa, Peikkopoika ei niitäkään koskaan käyttänyt. Mieheni sen sijaan toi jostain mukanaan sairaalaan vähän samanlaiset. Valkoinen hyvin pehmeä vauvan harja ja siihen kampa. Harjasimme Peikkopojan tukkaa todella paljon. Ensinnäkin: se oli melkein ainoa hoitotoimenpide johon me vaipanvaihdon ohella pystyimme osallistumaan ilman hoitajia ja toisekseen: Peikkopojan tukkaa oli aivan ihana harjata ja kammata. Sitä pystyi todella muotoilemaan eri asentoihin aina sliipatusta popparitukasta raggarimaiseen irokeesiin. Sairaalaan viemämme harja ja kampa tulivat kyllä meidän mukana kotiin Peikkopojan kuoltua. Ne ovat siinä laatikossa, missä on myös nimiranneke, Peikkopojan syntymäpäivän Hesari, se pieni sairaalan pipo, joka hänen päähänsä laitettiin syntymän jälkeen ja muutamia muita tärkeitä pieniä juttuja. Piposta ja harjasta on jo aikaa sitten kadonnut Peikkopojan pään ihana vauvantuoksu. Haistelin pipoa tuhanteen kertaan kun olin kotona ja Peikkopoika oli sairaalassa. Ja sekä pipoa että sitä kotiintuomaamme harjaa vielä tuhanteen kertaan kun hän oli kuollut.

Mutta niin. Niinkin pieni asia, kuin vauvan harja (eikä edes se käytössä ollut) sai minut aivan halvaantuneeksi joksikin aikaa. Pystyin vain itkemään. Ikävä ja menetyksen tunne eivät todellakaan ole minnekkään missään vaiheessa kadonneet, mutta siinä ne nousivat taas niin raastavasti pintaan.

Miksi näin piti käydä? Miksi juuri meille? Mitä niin pahaa minä olen ehtinyt tekemään, että universumi katsoo parhaaksi tasapainottaa vaakaa antamalla minulle ja miehelleni tällaisen kamaluuden kannettavaksi? En ymmärrä.

Kaikesta rankkuudestaan huolimatta tunnen, että nyt on oikea aika tehdä tämä vaatevalmistelu ja luopua lopullisesti Peikkopojalle varatuista jutuista. Tai siirtää se varaus Pätkälle. Kun vaatteet tulevat pyykistä ja taitellaan kaappiin, ne taitellaan sinne Pätkää varten. Eilen itkuni lomasta sanoin miehelleni ääneen, että entäs jos me teemme tämän kaiken taas turhaan. Sitähän minä pelkään, kaikkein eniten.

Kirjoitin joskus aikaisemmin ajatuksiani raskauden henkisestä puolesta ja siitä, kuinka odotus on vähintään yhtä paljon henkistä, kuin fyysistäkin. Alan olla odotuksessa loppusuoralla molempien suhteen. Alitajuntani on alkanut käsittelemään koko ajan enemmän synnytystä. Näen lähes joka yö unta synnytyksestä. Aina unet eivät ole ahdistavia, mutta aina oloni on hätäinen ja sekava. Jokaisessa unessa joku tai jokin tulee tielle siten, että en saa olla vauvan kanssa. Ehkä vauvaa pitää hoitaa jossain kauempana, ehkä hänet on viety jonnekin tarkkailuun tai ehkä minulle on synnytyksessä tapahtunut jotain miksi en voi olla välittömästi vauvan kanssa. Tämä on ihan oikeasti yksi suurimpia huolenaiheitani. Siitä lopullisesta erosta ja sen pelosta ei varmaan tarvitse edes erikseen mainita. Se on tietysti se suurin pelko.

Olipa kyseessä mikä hyvänsä "katko", en halua sitä (pah, niinkuin tämäkään asia olisi minun päätettävissäni!). Kun Pätkä syntyy, haluan olla tämän kanssa kosketuksissa joka ikisen sekunnin minkä voin. Haluan hänet heti rinnalleni, enkä halua hetkeksikään eroon. Sektio, suunniteltu tai hätä sellainen, olisi muun muassa yksi asia joka erottaisi meidät. Ei lopullisesti mutta muutamiksi tunneiksi. Kerroin tästä miehelleni ja vannotin, että jos minulle jotain käy (hätäsektio, istukan irrottaminen käsin jos se ei itsestään synny, verensiirto tai mikä tahansa muu synnytyksen jälkeinen operaatio), on hänen oltava joka ikinen sekunti Pätkän kanssa. Ja mielellään hänen tulisi pitää vauva sylissään koko ajan. Sydämeni särkyy jo ajatuksestakin, että Pätkä tulisi maailmaan ilman minun välitöntä läsnäoloa, mutta kunhan edes mieheni on läsnä ja lähellä, on tilanne jo siedettävämpi. Jos ei äidin syli ole saatavilla, on isän syli maailman paras paikka. Parasta olisi, jos molemmat sylit olisivat käytössä joka ikinen hetki.

Jostain tässä raskausaikana on yht'äkkiä kummunnut aivan valtavan voimakas suojelemisen vietti. Tiedän kokemuksesta, että äidin syli ei lasta paranna ja pelasta jos jotain on oikeasti pielessä. Mutta kun minulta on lapsi kertaalleen riistetty sylistä, on tämä tunne ja tarve niin voimakas, ettei mitään muuta vaihtoehtoa pysty edes sietämään. Asioiden on vain kertakaikkisen pakko mennä tällä kertaa juuri niinkuin minä haluan!

Silti jossain takaraivossa nakuttaa myös pelko siitä, että entäs jos en haluakaan olla Pätkän lähellä! Entäs, jos Peikkopojan menetys realisoituu jollain ihmeellisellä tavalla niin, että en olekaan valmis hyväksymään syliini toista lasta. Tällä hetkellä tämä tuntuu aivan täysin absurdilta ja mahdottomalta ajatukselta, niin kiihkeästi tahdon olla Pätkänkin äiti. Mutta tiedän tarpeeksi ihmisen psyykkeestä ja siitä, että joskus se suojaa itseään mitä ihmeellisimmillä tavoin. Tuossa Pähkinä-palstalle vitsailinkin jo, että flippaankohan minä sitten synnytyksen jälkeen, sillä tähän asti olen loppujen lopuksi ollut aivan käsittämättömän normaali ja tasapainoinen (siis tässä meidän todellisuudessa, en edes vertaa itseäni tässä "tavisodottajaan").

Niin, on sitä hullumpaakin tapahtunut. Mutta tämä on yksi näistä mahdollisista katkoista, joita pelkään.

Ero Pätkästä on vain vähän enemmän pelottava asia, kuin ero miehestä synnytyksen jälkeen. Pelkään kovin paljon myös sitä, että emme saakaan perhehuonetta ja minun olisi jäätävä yksin osastolle Pätkän kanssa. Tärkeintä tietysti on se, että Pätkä on lähellä, mutta en kertakaikkiaan voi nähdä itseäni synnytyksen jälkeen ilman miestäni. En voi jäädä yksin kaikkien niiden suurien, päänsekoittavien tunteiden kanssa. Peikkopojan syntymästä tulee kuluneeksi vuosi, olemme samassa paikassa Pätkän kanssa (toivottavasti todella koko perhe yhdessä), ilo ja toivoakseni helpotus pikkusisaruksen maailmaan saapumisesta ja samalla se raastava suru ja ikävä, minkä menetyksemme saa meissä aikaan. Kaiken tuon kanssa oleminen yksin, synnytyksen jälkeisissä hormonihuuruissa, on ajatuksena todella ahdistava. Fyysistä kipua kestää kyllä, mutta tämän kaliiberin kipu on jotain, johon on pakko saada tueksi joku joka tietää miltä se tuntuu. Enkä tietenkään tahdo, että miehenikään joutuu yksin kotiin näiden samojen asioiden kanssa. Uhosinkin jo, että jos ne sieltä miehen meinaavat pistää kotiin, ilmoitan yksikantaan, että samalla lähden minä ja Pätkäkin. Lupaan heittäytyä erittäin hankalaksi jos tilanne sen vaatii.

Sitten minulla on toki lista muita, vähäpätöisempiä, pieniä toiveita. Ja tiedän että näihin toiveisiin vaikuttaminen on ihan yhtä mahdotonta kuin muihinkaan. Toivoisin, että Pätkän synnytykseen sattuisi sama kätilö, joka oli myös Peikkopojan synnytyksessä. Toivoisin, että saisin siis synnyttää alakautta, eikä synnytykseen tulisi mitään komplikaatioita. Toivoisin myös, että kivunlievitys olisi edellistä kertaa paremmin kohdillaan juuri ponnistusvaiheen aikana ja toivoisin, että selviäisin taas ilman repeämiä ja muita ikävyyksiä. Toivoisin synnyttäväni myöhään illalla tai yöllä ja toivoisin, että pääsisimme todellakin perhehuoneeseen. Toivoisin myös että läheisemme eivät vetäisi hernettä nenään, jos emme heitä heti Pätkän ensimmäisenä päivänä tahdo ottaa vastaan. Toivoisin, että pääsisimme kotiin mahdollisimman pian, me kaikki kolme. 

Olen tarpeeksi realisti ymmärtääkseni, että tuossa listassa on osa sellaisia toiveita, joilla ei sitten loppupeleissä ole mitään väliä. Ja että nuo kaikki ovat sellaisia joihin en oikeasti voi vaikuttaa mitenkään. Tiedän, että kun se hetki tulee, kestän ja osaan kyllä hyväksyä taas kaiken mitä eteeni tuodaan. 

Kaiken, paitsi sen, että joutuisin lopullisesti eroon lapsestani. Se on asia, jota en pysty hyväksymään, se on asia, jota en suostu enää kokemaan.

Fyysisesti voin mielestäni paremmin, kuin vielä pari-kolme viikkoa sitten. Vaikka vatsa vaan kasvaa, eikä osoita mitään laskeutumisen merkkejä, on minulla siitä huolimatta vähemmän ahdas olo. Olen myös saanut ruokahaluni takaisin, eikä syöminen ole ihan samanlaista taistelua kuin vielä pari viikkoa sitten.

Täytyy olla taas äärettömän kiitollinen siitä, että näytän selviävän tästäkin raskaudesta ilman mitään suuria fyysisiä vaivoja. Tai noh, vielähän tässä on viikkoja jäljellä, mutta jos tähänkin saakka ollaan päästy näin hyvässä kunnossa, kestää loppuajan vaikka vuodelevossa jos pakko on.

Joku intuitio sisälläni kertoo, että vaikka vielä ei ole varsinaisesti kiire sairaalakassin pakkauksen ja vauvan kotiutumisvaatteiden kanssa, ei näiden kanssa kannata enää viivytelläkään. Tällä hetkellä itse asiassa toivon, että tuo 38 viikkoa ehtisi tulla edes täyteen! Totuus on kuitenkin se, että Pätkä syntyy kun on siihen valmis. Ja tiedä vaikka siihen menisi vielä se pisin mahdollinen aika, eli yli 5 viikkoa.

Toivottavasti ainakin 2,5 viikkoa, mutta maksimissaan 5,5 viikkoa noin suurinpiirtein siis vielä. Toivottavasti meitä on täällä kotona sitten vihdoin se kolme.