Vielä kaksi viikkoa siihen ensimmäiseen ultraan. Siis siihen np-ultraan, missä alka jo jotain näkyäkin, varhaisultrassa toki käytiin jo.

Jo tässä vaiheessa olo on jännittynyt. Toisaalta pelkään, että jotain siellä on vialla, mutta toisaalta taas tuntuu, että eihän tämäkin voi mennä niin huonosti. Että nyt jo viimeistään on meidänkin vuoro olla onnekkaita ja ehkä onnellisiakin.

Vietän toiseksi viimeistä sairauslomapäivää, ylihuomenna palaan töihin. Peikkopojan kuolemasta tuli viikonloppuna kuluneeksi 4kk. Toisaalta tuo aika tuntuu vuosilta, toisaalta vain muutamalta hetkeltä. Paljon on ehtinyt tapahtua ja tehdä, mutta suru ja kipu ovat vieläkin niin vahvasti läsnä, että koko aikakäsitys saa merkillisen kaksi (tai ehkä useampikin) tahoisen luonteen.

Olen saanut muutamiin kirjoituksiini huolestuneita kommentteja siitä, että minun pitäisi jutella jollekin ammattiauttajalle ja että kuulostan masentuneelta. En sano, etteivätkö tällaiset kommentit olisi jossain määrin oikeutettuja, mutta haluaisin silti käyttää puheenvuoron "puolustaakseni" blogauksiani.

Tottakai vaikutan masentuneelta! Kirjoitan tätä Vuodatuksen blogia nimenomaan vuodattaakseni. Silloin kun oloni on pahin mahdollinen, kun puhuminen ei enää auta eikä edes jaksa puhua kellekään - silloin kirjoitan. Välittämättä siitä, että lukeeko tekstiäni kukaan koskaan. Kirjoittamalla saan purettua sitä pahaa oloa. Tämähän ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että minulla olisi samanlainen, yhtä paha olo koko ajan, vuorokauden ympäri, päivästä toiseen.

Ja kun minulle antaa neuvon, että pitäisi puhua ammattilaiselle… Hmm, olenko missään vaiheessa kertonut kieltäytyneeni avusta?

Haluaisin myös valottaa masennuksen ja surun eroa. 

Suru ei ole sairaus. Surua ei voi parantaa, ei hoitaa, ei lääkitä, eikä hoputtaa. Se ottaa oman aikansa - joskus pidempään, joskus lyhyemmän ajan. Suru kulkee aaltoina - välillä on tyynempää ja välillä aallot yltävät hyökyaallon korkeuksiin ja peittävät näkyvistä sen kaukana pilkottavan horisontin. 

Yleensä aina ihminen on loppukädessä surunsa kanssa yksin. Tavallaan suruansa voi jakaa, mutta sen joutuu silti kantamaan aina yksin.

Masennus  on sairaus. Se voidaan todeta kliinisesti, sillä on oireensa ja hoitokeinonsa. Mikäli apu tulee oikeassa muodossa ja oikeaan aikaan, voi masennusta hoitaa ja siitä todellakin voi parantua.

Näitä kahta ei tule automaattisesti sekoittaa toisiinsa. Joskus toki suru aiheuttaa sairauksia, kuten masennusta. Mutta näin ei pidä automaattisesti ajatella. Ihminen kestää yllättävän paljon menemättä "kliinisesti" rikki.

Meidän yhteiskunnassamme elävänä on välillä vaikea hyväksyä, että kaikkiin asioihin ei ole pilleriä, mikä auttaa. Että kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia, eikä "oikeaa" toimintatapaa. Meillä ei yksinkertaisesti ole työkaluja kaikkein vaikeimpien asioiden käsittelyyn. Olisi niin helppoa, kun jokaiseen ongelmaan löytyisi ratkaisu Joka Kodin Suuresta Lääkärikirjasta tai edes googlettamalla.

Suru on vain yksi näistä asioista. Välillä tuntuu, että minun - verrattuna joihinkin läheisiini - on nykyään jo helpompi hyväksyä oma suruni ja se, että se tulee kulkemaan mukanani koko loppuelämäni ajan. Ei toivottavasti ja mitä todennäköisimmin näin akuuttina ja lähes lamaannuttavana kuin nyt, mutta jonkunlaisena arpena kuitenkin. 

 

Mutta ehkä on luonnollista, että ihminen haluaa kaikin voimin pitää kiinni siitä illuusiosta, että lapsensa menettämisenkin aiheuttamasta surusta voi päästä yli. Että kaikkeen on kyllä olemassa korjaus ja lääke. Ehkä niin on pakko uskoa, jotta ylipäänsä uskaltaa tehdä elämässään mitään.

Ja se on minusta oikein, se on normaalia ja tervettä. Minusta on myös tervettä ajatella niin, että "ei noin voi meille tapahtua". Se ajattelumalli tarjoaa sen oikeanlaisen pehmusteen, mitä ihminen tarvitsee. Turvarenkaan.

Kun se pehmuste ja turvarengas kerran katoaa, se ei enää tule takaisin. Sen jälkeen on vain toivoa, että se sama paha asia ei tapahtuisi enää uudelleen. Välillä toivo on vahvaa, välillä se katoaa epätoivoon. 

Surun aallokko. Kun siinä elää, se on niin luonnollista.

Pikkupeikko ei tunnu vieläkään todelliselta. Tiedostan kyllä erittäin selvästi ja voimakkaasti olevani raskaana. Minulle on myös koko ajan kasvanut intuitio, että odotan tyttöä. Pahoinvointi, aivan käsittämättömät finnit ja väsymys pitävät minulle seuraa jatkuvasti.

On vain niin vaikea uskoa, että se johtaisi lapseen. Tämä on varsin tavallista raskauden näin alkuvaiheissa muutenkin. Mutta luulenpa, että jos olisin "normaali" toisen lapsen odottaja, ei ajatus lapsesta tuntuisi aivan näin epätodelliselta.

 

Mutta minä en ole normaali - en enää koskaan. Mutta se on ihan okei. Tämä on nyt minun elämääni.

 

 

Peikkomamma

(rv9+5)