Äiti.

Kaikilla on sellainen. Olen itsekin äiti, jopa kahdelle lapselle: toinen kuollut, toinen vielä syntymätön.

Miksi minusta ei sitten tunnu siltä, että olisi äiti? Siis sellainen Oikea Äiti.

Muistan Peikkopojan sairaala-ajalta, eli koko hänen väläyksenomaisen lyhyen elämänsä ajalta vain muutaman hetken, jolloin minusta tuntui, että olisin oikeasti äiti.

Psyykkinen äitiys ei omalla kohdallani alkanut raskaustestin näyttäessä plussaa, ei vauvan ensimmäisistä liikkeistä, eikä ehkä vielä synnytyksestäkään. Jopa koko sen ensimmäisen vuorokauden ajan synnytyksen jälkeen, kun vielä luulimme kaiken olevan hyvin, muistan olleeni vain epämääräisessä onnenpilvessä. Ajattelin, että olin nyt synnyttänyt nainen, että olipa se hieno kokemus. Mutta ajattelinko, tai ennen kaikkea tunsinko olevani äiti? En usko.

Kun asiat sitten alkoivat luisua kohti lohduntota lopputulostaan, muistan vain yhden kerran kun tunsin todella olevani äiti. Se oli hetki, jolloin tulin rintapumppuhuoneesta takaisin poikani sairaalasängyn viereen, jonne hän oli kiukkuisena - väsyneenä mutta unta vastaan taistelevana - isänsä kanssa jäänyt. Peikkopoika kitisi ja kiukkusi edelleen ihan samalla tarmolla. Oltiin yritetty tuttia ja kapalointia ja taputtelua. C-pap ylipainelaite nenässään olisi ollut tärkeää saada pikkuinen pysymään edes jotakuinkin paikallaan. 

Kun tulin paikalle, tiesin vain vaistomaisesti mitä tehdä. Vauvani tarvitsi syliä, c-pap tai ei c-papia. Hoitajalta lupaa kysymättä avasin kapaloa ja otin Peikkopojan syliini, mieheni korjasi c-papin nenä"töpselin" asentoa ja sitten vaan heijasin ja hyssyttelin. 5 minuuttia myöhemmin oli Peikkopoika täydessä unessa. En kuitenkaan malttanut laskea häntä ihan heti takaisin sänkyynsä, vaan pitelin nukkuvaa vauvaa sylissäni.

Tuolla hetkellä tajusin ainakin hetkellisesti olevani Ihan Oikea Äiti. Vain minä pystyin antamaan lapselleni sen lohdun mitä hän tarvitsi.

Muutoin tuo äitiyden käsitys oli varsin häilyvä ja vajaa mielessäni. Jouduin jättämään vauvani muiden ihmisten hoitoon, kun lähdimme sairaalalta. En päässyt kertaakaan kylvettämään Peikkopoikaa, sillä pesut tehtiin aamuhoidoilla kello 6 ja tilanteen pakosta olimme siihen aikaan vielä kotona. Kaihoisana kuuntelin kun hoitajat kertoivat Peikkopojan nauttineen aivan silminnähden  kylpemisestä. Ja vain toivoin, että pääsisin itsekin näkemään sen. Vaippaa vaihdoimme ja lääkkeitä annoimme ja syötimme aina kuin mahdollista. Sen muutaman kerran sain imettääkin.

Mutta se vieras sairaalaympäristö ja niin vajaaksi jäävä yhteinen aika ja sairaalan rutiinit estivät sen, että olisin voinut oikeasti tuntea olevani äiti.

Kun Peikkopoika sitten kuoli, sain kyllä tuntea mitä on äidin suru. Miltä tuntuu haudata osa itseään, kun riistetään pois jotain niin olennaisen suurta omasta minuudesta, kun sydän menee miljoonaksi muruksi, eikä siitä saa ehjää enää koskaan. Käsitykseni äitiydestä on siis varsin vajaa. Tai ainakin hyvin surullisesti painottunut.

Nyt kun Pätkän oletettu maailmaansaapumishetki alkaa olla vain muutaman viikon päässä, en ole saanut tätä äitiyden tunnetta vieläkään kiinni. Luulen myös, ettei se tule tapahtumaan ensimmäisten päivien aikana. Ehkä vasta sitten jos/kun pääsemme kotiin, pääsemme tekemään sitä mitä kaikkien tuoreiden vauvaperheiden tulisi tehdä, saatan alkaa tuntemaan itseni Äidiksi. Kun pääsen luomaan sidettä lapseeni normaaliympäristössä, jossa me vanhempina olemme päävastuussa lapsemme hyvinvoinnista, eikä vuorokauden rytmiä määrää sairaalan hoitoajat, vaan lapsen oma rytmi.

Mutta se jää nähtäväksi, että tuoko äitiyden tavoittaminen Pätkän kanssa minut lähemmäksi sitä Oikeaa Äitiyttä myös Peikkopoikaan. Toivon niin, mutta lopulta: en voi asiaan välttämättä vaikuttaa. Jos Peikkopoika jää jotenkin etäisemmäksi tässä äitiys-tuntemuksessa, en välttämättä voi asialle mitään. Se epäilemättä tuntuu aivan musertavan pahalta, mutta loppujen lopuksi kyseessä on vain taas yksi niistä lukuisista asioista, jotka minun on vain hyväksyttävä, tahdoin sitä tai en.

Ei kukaan ole koskaan väittänytkään, että elämä olisi millään tavalla reilua.

Mutta minä vain haluaisin olla äiti. Oikeasti.

Peikkomamma

rv35