lauantai, 13. huhtikuu 2013

Ahdistavaa aikaa

Peikkopojan 3-vuotispäivä on maanantaina. Kolme viikkoa ja viisi päivää
siitä eteenpäin tulee eteen kuoleman vuosipäivä.

Näinä päivinä pyörii mielessäni paljon se, että siitä on nyt aika lailla tasan
kolme vuotta, kun olin viimeisen kerran oikeasti ja aidosti onnellinen. Vailla
suurempia haavoja ja täynnä luottamusta elämään. Huomaan jakavani elämäni
kahteen osaan Peikkopojan myötä. Se entinen minä oli aidon onnellinen ja luottavainen.
Ja sitten on tämä nykyinen minä. Toki monesta asiasta pohjattoman onnellinen.
Mutta ei lainkaan luottavainen. Pahasti haavoilla ja rikki.

Otin maanantain töistä vapaaksi. Mikäli syntymäpäivä toistaa kahta edellistä, en
pysy koko päivänä kasassa, en sitten millään. Tavoitteekseni otankin pitää
itseni edes jollain tavalla toimintakykyisenä siihen saakka, että vilkutan
heipat tarhaan lähtevälle pikkusiskolle. Sen jälkeen voin kaivautua peiton alle
ja itkeä vaikka koko päivän.

Kevät on viime vuodet ollut niin rankkaa aikaa. Vappu 3 vuotta sitten oli
ilmeisesti hyvin kylmä ja hyinen, muuta en siitä muista. Ensimmäisen
äitienpäiväni vietin Peikkomamman vuoteen vierellä Lastenklinikalla peläten seuraavan
päivän valtavaa sydänleikkausta. Ensimmäinen äitienpäiväni oli viimeinen päivä,
kun pidin lastani elävänä sylissä. En ollut siihen astisessa elämässäni tehnyt
mitään niin vaikeaa, kuin kävellyt sinä iltana pois lapseni luota. Jättäen hänet
sydänosastolle odottamaan seuraavan päivän leikkausta. Katsoessani viimeisen
kerran häntä elävänä, suukottaessani hyvät yöt ja pelätessäni pahinta. Muuta en
siitä muista.
Seuraavana vappuna meillä oli ihana pikkusisko Pätkä. Äitienpäiväkin tuntui
oikealta, kun sain olla äiti. Mutta silti. Hyvin olennainen osa äitiyttäni
puuttui, oli haudattu lähes 11 kuukautta aikaisemmin.

Ainakin näin kolme vuotta tapahtumien jälkeen tämä ei juurikaan ole helpottanut.
Toivoisin voivani pikakelata sinne toukokuun puoleen väliin, jolloin nämä
vuosipäivät päättyvät. Viimeinen pelättävä merkkipaalu on maailman surullisin
päivä, toukokuun 11. Minä voisin mielelläni jättää näkemättä luonnon heräämisen
talven jälkeen ja säiden lämpenemisen, jos ei tarvitsisi myöskään muistella ja
miettiä näitä tuskaisia päivämääriä ja viikkoja. Niitä muutamaa, jonka Peikkopoika
kanssamme oli.

Mutta ihme kyllä tuo kuoleman vuosipäivä on ollut ainakin kahtena edellisenä
vuonna aika helppo (kun siis suhteutetaan syntymäpäivään, eihän se helppo päivä
ole normaalilla mittapaalulla).
Sitä päivää ei pitänyt olla, sillä ei pitäisi olla minun elämässäni mitään
merkitystä. Mutta silti on niin helpottavaa kun sekin päivä on ohi.
Peikkopojan syntymäpäivä sen sijaan pitäisi olla täynnä juhlaa ja iloa. Meillä pitäisi
olla myös 3 vuotta täyttävä pikkuviikari täällä. En varmaan koskaan pääse yli
tästä katkeruudesta, minkä menetykseni saa aikaan.

Surun kanssa oppii elämään, sen olen huomannut. Suru on pitkän aikaa sitten
muuttunut hyvin yksityiseksi ja sitä on vaikea näyttää edes miehelleni. Viime
vuonna mieheni ei tainnut edes muistaa Peikkopojan syntymäpäivää. En väitä, että
lapsen menettäminen olisi ollut hänelle helpompaa, mutta ainakaan nämä
vuosipäivät eivät selvästikään aiheuta hänelle ahdistusta.
Tiedän, etten saa häntä tästä syyllistää, mutta kyllähän se saa tuntemaan oloni
hyvin yksinäiseksi suruni kanssa. Toisaalta taas: tämä suru ei pienene, kevene
tai hälvene, vaikka huutaisin sitä koko maailmalle.

Ehkä aika auttaa, tai ehkä tulen koko loppuelämäni ottamaan töistä ja muista
velvollisuuksistani vapaaksi tuon päivän, joka pitäisi olla juhlapäivä, mutta
onkin surullinen kaipaiuksen, ikävän ja raastavan tuskan päivä.

Peikkomamma
Pian 3-vuotiaan Peikkopojan ja
juuri 2 vuotta täyttäneen Pätkän äiti

Kommentoi Lähettänyt: Peikkomamma - 13.4.2013 klo 21.34
Tunnisteet:

torstai, 24. tammikuu 2013

Tammikuun mietteitä

Aikoihin en ole kirjottanut. Aika kuluu, elämä etenee. Suru kulkee mukana ja rutistaa sydämeni vieläkin pieneksi palloksi. Miten kukaan voi tällaista taakkaa kantaa mukanaan koko elämäänsä? 
Ja silti: olen onnellinen. Minulla on niin paljon syytä olla onnellinen. Pätkä on nyt vuoden ja 10 kuukautta, eli parin kuukauden päästä meillä juhlitaan 2-vuotissynttäreitä. Siitä pari viikkoa eteenpäin vietettäisiin Peikkopojan 3-vuotisjuhlia. Mutta kun ei.

Hämmentyneenä olen viime aikoina tarkkaillut itseäni. Viimeksi tänään "tunsin potkuja" vatsassa... Ihan selvästi tunsin, kuinka vauva työnsi kantapäällään navan korkeudella sivulle!
Ongelmana vaan on se, että en ole raskaana. Enkä edes tiedä haluanko enää olla, koskaan.


Olin jo ajatellut, että ehkä perheemme on tässä: kaksi lasta, joista toinen täällä, toinen maailmakaikkeuden osana jossain tavoittamattomissa. 
Raskaaksi tuleminen ja raskaana oleminen on ollut minulle helppoa, ja nautin molemmista raskauksista todella paljon. Olen siinä hyvä: raskaana olemisessa.
Mutta olen Pätkän syntymän jälkeen ollut aika varma, että pää ei ehkä kestäisi enää lähteä mukaan siihen leikkiin... Ensin stressaa kiertoa ja ovulaatiota, sitten raskautumista, sitten oireita ja keskenmenoa ja tuulimunaa ja sen jälkeen tietysti kaikkia testituloksia ja seuloja ja sitten kohtukuolemaa ja vielä sitäkin että meneekö synnytyksessä joku pieleen... Saatikka sitten synnytyksen jälkeen! 

On sellainen olo, että en jaksaisi lähteä enää leikkimään tulella tämän asian kanssa. Olen palannut töihin (uuteen työpaikkaan! tämä oli minulle valtava kynnys, että olenko enää edes tarpeeksi ehjä pystyäkseni haastamaan itseni mukaan johonkin sellaiseen kuin töiden hakeminen), Pätkä on päivähoidossa ja viihtyy siellä hyvin. Meillä on jo hyvän aikaa nukuttu kokonaisia, suhteellisen pitkiä öitä ja vaikka nuori neiti onkin hyvin omapäinen, ei mitään uhmaikää ole vielä kulman takana. 

Miksi siis mennä sorkkimaan asioita, kun kaikki on "hyvin". Tai ainakin elämä on suhteellisen hyvin uomissaan tällä hetkellä. Olen ihan kohta 33-vuotias. En oikeasti tiedä, että haluaisinko enää sitä vauva-aikaa ja kaikkea sitä säätöä mitä siihen liittyy. Riittääkö aika, voima ja rakkaus vielä kolmannellekin lapselle?
Siltikin huomaan miettiväni ihan tosissaan, että entäs jos. Mieheni olisi valmis vaikka heti yritykseen, mutta ei painosta minua. Hän on hyvin omistautunut isä tyttärelleen ja varmasti olisi onnellinen näinkin. Mutta on silti tehnyt selväksi, että hänestä pikkuveli tai -sisko olisi tervetullut.

Totuus on se, että asia olisi ehkä pistettävä vireille tänä vuonna. Keksin koko ajan jotain tekosyitä millä lykätä päätöstä: nyt jos tulisin raskaaksi, syntyisi vauva loppuvuodesta - haluaisimme mielummin alkuvuodesta (jooh, näitähän just tilataan näin...). Jos keväällä tulen raskaaksi, menee kaikki kesäsuunnitelmat jotenkin uusiksi. Jos tulen loppukesästä raskaaksi, menee laskettu aika todella lähelle Peikkopojan syntymäpäivää, mutta myös kuoleman vuosipäivää. Se olisi aivan kamalaa. Ja miten kun nyt on tuo työkin ja sopimusta vuoden loppuun (jonka jälkeen saattaisin saada pysyvämmänkin paikan)...

Ajoitus ei ole hyvä, mutta ei se parane odottamallakaan. Vai onko se sittenkin vain pelko, mikä puhuu? Sinällään ihan validi syy, tuo pelko. Mutta en haluaisi jonkun vuoden päästä huomata ajattelemaan, että olisi pitänyt uskaltaa sittenkin edes yrittää. Että olisi sittenkin pitänyt lähteä vielä kerran peliin mukaan ja katsoa mitä huominen tuo tullessaan. Pelkään, että kadun enemmän jos annan pelon sanella näin ison päätöksen.
Mutta mistä sen sitten erottaa, että onko kyseessä pelko (menetyksestä ja kaikesta) vai ihan vain oikeasti se, että en ehkä vain haluaisi enempää lapsia? Jospa tunnistankin omat voimavarani ja tämä on se raja: jaksan olla hyvä äiti yhdelle kuolleelle ja yhdelle elävälle lapselle, mutta en enempää.

Nyt on tammikuu. Ensi vuonna tähän aikaan voin olla joko pienen vauvan äiti, tukevasti raskaana, tai en kumpaakaan. En oikeasti tiedä mihin suuntaan tämä laiva kääntyy. Voi olla, että pesue kasvaa vielä. Tai sitten on kasvamatta.


Peikkomamma
Peikkopoika poissa
Pätkä-pikkusisko viereisessä huoneessa yöunilla

Kommentoi Lähettänyt: Peikkomamma - 24.1.2013 klo 21.51
Tunnisteet:

sunnuntai, 15. huhtikuu 2012

Hyvää syntymäpäivää, rakas.

 

Tänään täyttäisit 2 vuotta. Jos vain asiat olisivat saaneet mennä toisin.

Hetkeksikään et ole unohtunut.
Ei mene päivääkään ettenkö muistelisi pientä, lämmintä, tummahiuksista vauvan olemustasi.
Ei mene tuntiakaan, ettenkö nimeäsi mielessäni toistaisi,
ei minuuttiakaan, ettenkö sinua kaipaisi,
ei sekuntiakaan, ettenkö sinua rakastaisi.

Minulla on niin kova ikävä sinua, rakas. 
Hyvää syntymäpäivää sinne jonnekin.
 
 
Äiti
3 Lähettänyt: Peikkomamma - 15.4.2012 klo 13.44
Tunnisteet:

keskiviikko, 30. marraskuu 2011

Marraskuun mietteitä

 

 Siihen on melkoisen vähän enää aikaa. Siihen, mitä yritän olla ajattelematta, mutta mikä kalvaa mielen pohjalla koko ajan.

Nimittäin töiden hakeminen. Kun palaan työelämään, en palaa vanhaan työpaikkaani. Elämä on nyt siinä pisteessä, että on muutoksien aika.
 
Töiden hakeminen vaatii jo normaalistikin melkoista itseluottamusta ja hyvää mielikuvitusta, uskoa itseensä ja kykyihinsä. Nämä asiat eivät ehkä sinällään tuotakaan minulle ongelmia, vaan pelko siitä että pääsen ja joudun työhaastatteluun. CVssä näkyy selvästi kaksi äitiyslomaa, tarkka lukija kuitenkin huomaa sen ensimmäisen olleen tavallista huomattavasti lyhyempi. 
 
Joudun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siihen tilanteeseen, että joudun kertomaan Peikkopojasta ja suuresta menetyksestä, surusta ja tuskasta ventovieraalle ihmiselle. Ihmiselle, joka arvioi ja mittaa minua taukoamatta, punnitsee jokaista sanaani, pohtii, että olisiko minusta hyötyä. Voi olla, ettei asia tulekaan esille, mutta minun on varauduttava kuitenkin kertomaan tarinani.

En usko itseeni siinä, että pystyn välttämättä kertomaan tarinani itkemättä. Ventovieraan ihmisen suru ja tuska ovat vaivaannuttavia asioita, jos ne tuodaan suoraan nenän eteen ja niihin pitäisi osata reagoida. Ja kuka muka palkkaisi ihmisen, joka ei kykene hillitsemään tunteitaan työhaastattelussa, olkoonkin että kyseessä on näinkin kipeä asia. En edes haluaisi joutua jakamaan jotain näin yksityistä kenenkään vieraan kanssa.
Minulla on vielä aikaa valmistautua. Olen päättänyt jäädä hoitovapaalle Pätkän kanssa siihen saakka, kunnes tämä on ainakin vuoden vanha. Eli näillä näkymin vielä 4 kuukautta olen kotosalla. Joskin työnhaku täytyy aloittaa jo aikaisemmin.

Jos joku olisi kysynyt minulta vaikkapa pari kuukautta sitten, että meinaanko jäädä "ylimääräiseksi" ajaksi kotiin Pätkää hoitamaan, olisin ollut hyvin skeptinen. Minusta olisi ihana kertoa, että Pätkä on helppo ja hyväntuulinen, ihana vauva. Ei nimittäin ole. Rakastan tuota riiviötä niin, että sydän meinaa pakahtua, mutta kolmen kuukauden ajan harkitsin oikeasti ennenaikaista töihin lähtöä, jotta minun ei tarvitsisi viettää päiviäni Pätkän armoilla.
Hän ei nimittäin TODELLAKAAN ole helppo. Kun Pätkä täytti 4kk, hän alkoi huutaa, kiljua, karjua, kirkua ja pitämään sellaista eläimellistä, raivopäistä meteliä aivan tauotta, että oikeasti luulin tulevani hulluksi. Pätkä ei siis itkenyt tai kitissyt, niinkuin vauvat tekevät kun niillä on joku vinossa. Ei. Hän vain karjui ja kiljui, kiljahteli. Ja oli aivan poikkeuksetta tavattoman pahalla tuulella ihan koko ajan. Siis IHAN kaiken hereilläoloaikansa, tauotta.

En osaa pukea sanoiksi, miten henkisesti kuluttavaa on aamusta iltaan, päivästä toiseen joutua kuuntelemaan pelkkää raivoamista. Muistan kuluneelta vajaalta neljältä kuukaudelta vain YHDEN päivän, kun mieheni palattua töistä kotiin en ollut aivan täysin hajalla, vaan totesin, että olipas tänään kiva päivä vauvan kanssa.
Tiedän, että vauvojen kanssa ongelmien määrä on vakio ja että kaikki vauvat ovat omalla tavallaan hankalia ja/tai vaativia. Mutta kuunneltuani muiden ongelmia, olen tullut siihen tulokseen, että tämä meidän Pätkä on ihan oikeastikin aivan todella vaativa tapaus. Eikä siinä mitään, jotkut vauvat vain ovat.
Pahimpina päivinä aloin odottamaan iltaa ja sitä, että Pätkä on saatu yöunille jo vartti aamulla heräämisen jälkeen. Toisinaan halusin lopettaa imettämisen siihen paikkaan, ihan vain että minun ei olisi tarvinnut olla niin lähellä tuota raivostuttavaa kiljukaulaa, joka vain huutaa vaikka minä tekisin mitä. En halunnut, että Pätkä olisi minusta niin riippuvainen. Olin aivan pohjattoman pettynyt siihen, että kun vihdoin sain äitiyslomani ja saan viettää sen elävän ja terveen vauvan kanssa kotona, se onkin sitten tällaista selviytymistaistelua. Ja olin/olen aivan täysin valmis hyväksymään, että välillä vain on aivan raivostuttavan hankalia päiviä, jolloin mikään ei suju. Mutta että niitä hyviä päiviä ei ole lainkaan, kaikki on vaan järjetöntä, uuvuttavaa, ahdistavaa päivästä toiseen selviytymistä. Minulla oli petetty olo, en siis vieläkään saa _nauttia_ äitiyslomastani. Saan ainoastaan suorittaa sen.

Olin välillä aivan puhki. Saatoin tuijottaa edessäni lattialla pää punaisena karjuvaa vauvaa ja ajatella, että ei tämä ole normaalia. Tiedän, että sillä ei ole nälkä, väsymys, mitään kipua, epämukavuutta, vaippahaittaa, kylmä, kuuma... Yritin laulaa ja leikkiä, kantaa sylissä ja puuhata, silitellä, hieroa, ilveillä ja ihan kaikkea paitsi päälläni seisomista. Tulin jo hyvin varhaisessa vaiheessa (kaikki em. konstit ja monta muuta kokeiltuani) siihen tulokseen, että Pätkää yksinkertaisesti tympäisi ja turhautti. Hän ei päässyt vielä itse liikkeille, ja ilmeisesti minä en osannut häntä kantaa sinne minne mieli halaji. Arvelin, että oleminen helpottuu kun hän hoksaa ryömimisen tai jonkinlaisen liikkumisen muodon. Silti tunsin olevani jotenkin epäonnistunut ja vajaa äitinä, kun kaikkien muiden vauvat olivat kuitenkin edes välillä hyvällä tuulella ja helppoja päiviä kuulostaa kuuluvan kaikkien muiden arkeen huomattavasti enemmän kuin meille.

Sain eri tahoilta kuulla monia eri teorioita vauvani käytöksestä. Jos sillä on nälkä (no oho, enpäs tullut ajatelleeksikaan!), jos sillä on hampaita tulossa (noh, kaksi kuukautta se on nyt tauotta kiljunut ja mitään ei siellä suussa vieläkään näy, eikä panadolista ole mitään apua, kokeiltu on), jos se on allerginen jollekin, jos sillä sattuu mahaan, jos sitä väsyttää, jos se on nirso vaipastaan ja haluaa aina täysin kuivan vaipan... Voin kertoa, että ei jäänyt kiviä kääntämättä kun siinä sitä karjumista kuuntelin päivästä toiseen. Jotenkin vain tuntui, että se ei ole mitään tuollaista. Että tämä meidän Pätkä ei vaan viihdy avuttomana vauvana, vaan tahtoisi olla itsenäisempi.

Kaiken piinan jälkeen onkin niin ihanaa huomata, kuinka päivät ihan yht'äkkiä ovat alkaneet käydä vähän helpommiksi. Ja kuinka ollakaan, tämä tapahtui kun Pätkä oppi ryömimään 7,5kk ikäisenä! Eli vaikka olenkin tuntenut itseni riittämättömäksi äitinä, olin sitten kuitenkin oikeassa vauvani suhteen. Hän oli turhautunut, eikä se riittänyt että pääsi liikkumaan sylissä. Tämä valaa jonkinlaista itsetuntoa siihen, että ehkä minä jotain saatankin osata.

Tokihan hän on vieläkin vaativa, mutta enää en ajattele, että se olisi jotenkin poikkeuksellista. Lähes neljä kuukautta putkeen karjuttuaan ja kiljuttuaan, vauvastani on vihdoin tullut sellainen pieni omiaan touhottava, seurallinen pieni kujeilija, joka virnistelee ja ilveilee, juttelee ja nauraa ja nukkuu jonkinlaisessa rytmissä. Niitä hampaita ei ole vieläkään tullut, eli sitäkään tuo järjetön huutaminen ei ollut. Nyt pystyn sanomaan, että nautin äitiyslomastani. Ja tätä myötä en myöskään ole valmis lopettamaan äitiyslomaa ihan kohta. Jos en jäisi hoitovapaalle, pitäisi minun palata töihin kolmen viikon päästä. En todellakaan tahdo sitä, en nyt kun vihdoin alan oikeasti rakastaa vauvani lisäksi taas äitinä olemistakin.

Minulla on aivan silmitön ikävä Peikkopoikaa. Kipu ja suru iskevät yhäkin sellaisina terävinä, voimakkaina kohtauksina, aina täysin odottamatta ja aina niin suurella voimalla, että henki salpautuu. Joka päivä, jossain välissä, joinain päivinä useamminkin. Ikävä on mukana ja olemuksessani läsnä jatkuvasti, mutta se uskomaton tuska käy sentään enää vain kylässä.

Edessä on toinen joulu ilman Peikkopoikaa. Saankohan kerättyä voimia käydäkseni haudalla tänä jouluna. Varmaankaan en, mutta mitä siitä. Hauta on vain hauta.
On niin julmaa joutua "juhlimaan" näitä perhejuhlia, kun jotain niin olennaista puuttuu. 
En lakkaa ihmettelemästä, kuinka yksin surunsa kanssa nyt on. Alussa kaikki halusivat ottaa osaa ja auttaa. Ja siis hyvä niin, ilman läheistemme apua ei tuosta kamalasta ajasta olisi voinut selvitäkään. Mutta nyt suruaan ei ole enää "sopivaa" näyttää. Kukaan ei kysy siitä, kukaan ei ota Peikkopoikaa oikeastaan edes puheeksi. Harvassa ovat ne, jotka uskaltavat tai haluavat Peikkopoikaa mainita. Asiasta puhutaan harvoin edes mieheni kanssa. Toki Peikkopoika on mukana jonkinlaisena viitteenä, esimerkiksi kun puhutaan lapisen määrästä ja niin edelleen. Se on luontevaa. Mutta harvoin enää edes mainitsen miehelleni, että kuinka kauheaa on kun joutuu joka päivä Pätkän touhuja todistaessaan ajattelemaan, että en koskaan saanut nähdä tätä Peikkopojan kanssa. En osaa yhtään kuvitella, millainen Peikkopoika olisi nyt päälle puolitoistavuotiaana. Samanikäiset lapset lähipiirissämme kasvavat ja kehittyvät, Peikkopoika jäi ikuisesti vauvaksi. Se on niin väärin.
Tavallaan se on luonnollista, asiat menevät eteenpäin, elämä jatkuu. Mutta jokin osa minusta tahtoisi välillä alkaa huutamaan ääneen, että minuun sattuu, minulla on niin kova ikävä ja minusta puuttuu pala, en ole ehjä, enkä koskaan tule olemaankaan. En kuitenkaan huuda. Olen hiljaa ja ikävöin. Mutta eipä tätä ikävää huutaminen miksikään edes muuttaisi. On kova pala, kun joutuu hyväksymään, että koko loppuelämänsä kantaa mukanaan jotain näin uskomattoman raskasta taakkaa. 
Surutyö ei lopu koskaan. Aina vain uudelleen joutuu hyväksymään ja käsittelemään menetyksensä.

Marraskuisin miettein
Peikkomamma
Peikkopoika tuulten mukana, Pätkä 8kk pinnasängyssä
7 Lähettänyt: Peikkomamma - 30.11.2011 klo 08.36
Tunnisteet:

sunnuntai, 7. elokuu 2011

Onnea, pelkoa ja hämmennystä

 

Kerron nyt jotain, jonka myöntäminen sattuu, turhauttaa, suututtaa ja aiheuttaa voimakkaan "en halua!!!"-tunteen. Tämä järkyttävä asia on se, että

minä olen onnellinen.


Voiko suurempaa hulluutta edes kuvitella?!??! Kuinka kukaan voi kokea olevansa onnellinen kun on lapsensa menettänyt, vauvansa haudannut? Eikä siitä ole vielä edes paljoa yli vuotta aikaa! Osa minusta ei edes halua olla onnellinen, osa on vain täysin äimistynyt, että voin olla onnellinen.
Mutta näin se vain menee minun kohdallani. En väitä nyt, enkä voi koskaan enää väittää, että en voisi olla tätä onnellisempi. Tottakai voisin! Jos myös Peikkopoika olisi sylissäni, voisin tietysti olla aivan huomattavasti paljon onnellisempi kuin nyt, tai enää koskaan.
Mutta koska tämä ei ole mahdollista, voin sanoa olevani niin onnellinen kuin kaikesta huolimatta vain suinkin voin olla.

Joka ikisen päivän joka ikinen tunti on Peikkopoika mielessäni. Ainakin kaikki enkelivauvan äidit tietänevät sen hankalasti selitettävän tunteen, kun ei edes tarvitse aktiivisesti ajatella lastaan - hän vain on siellä, tietoisuuden rajamailla jatkuvasti ja tulee aina välillä ihan selvästi esiin.
Peikkopojan pieni tumma olemus sijaitsee pääni oikealla puolella, näkökentän ulottumattomissa jossain korvan takana kohti päälakea. Se kohta tuntuu lämpimältä ja ihanalta, siellä Peikkopoika on ihan jatkuvasti mukanani. Tunnen vauvani siis vielä fyysisesti läsnä, sinne voin aina mieleni kurottaa kun siltä tuntuu.

Joka ikinen päivä tulee itku. Tai tulisi, jos minulla olisi aikaa ja ihan suoraan sanottuna HALUA itkeä. Kyyneleet kohoavat silmiin voimakkaasti, niin että silmiin sattuu. Mutta pieni ja ikänsä mukaisesti vaatelias pikkusisko Pätkä pitää huolen siitä että minulla ei ole enää aikaa romahtaa.
Välillä itku tulee ja annan sen tulla. Tätä nykyä lähes poikkeuksetta yksin ollessani, vain harvoin edes mieheni on silloin näkemässä. Surusta on tullut hyvin, hyvin yksityistä.
Kukaan ei oikeastaan enää kysy, että miten jaksan tarkoittaen kantamaani surua. Nyt kysymys liittyy tähän vauva-arjen pyöritykseen ja unien määrään. Mutta tämä sopii minulle. Tässä vaiheessa haluankin pitää ajatukseni ja tunteeni omana tietonani, en jaksa enää puhua ja analysoida. En useinkaan jaksa itkeä. Nyt vain kirjoitan, jos ja kun siltä joskus tuntuu.

Vaikeinta päivässä on aina nukkumaankäyminen. Olen viimeisten viikkojen aikana huomannut, että jatkuvasta asiaankuuluvasta univelasta ja väsymyksestä huolimatta on illalla nukahtaminen toisinaan hyvinkin vaikeaa. Sängyssä, pimeässä, alakulo ja suru ja menetyksen koko voima pääsevät ottamaan minusta ja kokemastani onnesta niskaotteen. On täysin iltakohtainen asia, kuinka nopeasti ja tehokkaasti saan tuon otteen irtoamaan ja nukahdettua. Joinain iltoina joudun odottamaan nukahtamista jopa 1,5h ja kokoajan päässäni pyörii ahdistavat ja pelottavat ajatukset. Ikävä ja suru Peikkopoikaa kohtaan, käsittämätön menetyksenpelko Pätkää kohtaan, kauhukuvat mitä kaikkea voisikaan tapahtua ja niin edelleen vaihtavat paikkaansa päässäni. Toisinaan nousen vielä pois sängystä puuhaamaan hetkeksi jotain muuta, niin ahdistunut on olo. Hyvinä iltoina totean kaiken olevan hyvin ja nukahdan sen ihmeemmin mitään ajattelematta. Yhtenä yönä näin kamalaa unta siitä, että joku mielisairas nainen varasti Pätkän ja hukutti tämän jokeen. Naisella oli paljon mustaa kajalia silmiensä ympärillä ja tumma, vähän harmaantunut takkuinen tukka. Yhtenä yönä sain viettää hetken Peikkopoikani kanssa, pitelin vauvaani sylissä ja silitin tummia hiuksia. Se oli ihana uni, edes siitä herääminen ei aiheuttanut surua, vain haikean hymyn. Olin ainoastaan onnellinen että sain Peikkopoikani syliini - vaikka sitten vain hetkeksi, vaikka sitten vain unessa.

Tiedän tämän iltaöisen ahdistuksen olevan täysin luonnollinen osa traumani käsittelyä, samoin satunnaisten painajaisten. Aika kuluu, haavat parantuvat, mutta ei se suru mihinkään katoa. Oman lapsen menetyksen järjetön kolossaalisuus ei pienene - menetys on aivan yhtä valtava tänään, kuin se oli vähän yli vuosi sitten ja mitä se tulee olemaan kymmenen vuoden päästä. En usko, että ihmisen mieli pystyy koskaan kokonaan ymmärtämään surun ja ikävän määrää. En tule ehkä ikinä täysin hyväksymään menetystäni. Aina on joku pieni sopukka mielen kätköissä, joka ei suostu luovuttamaan, joka ei suostu hyväksymään, että lapseni on poissa ikuisesti. Kun en edes itse tätä täysin käsitä, en voi vaatia ketään muutakaan sitä ymmärtämään.


Olen viimeaikoina miettinyt jostain syystä myös paljon uudelleen raskaaksi hankkiutumista - että vieläköhän sitä yhden lapsen yrittäisi perheeseen lisätä vai ei. Olen ollut tuntevinani raskausoireita ja jopa haamupotkuja alavatsassa. Olen Pätkän syntymän jälkeen nähnyt ainakin neljään kertaan unta siitä, että teen positiivisen raskaustestin. Kaikissa unissa olen ollut yhtälailla hämmentynty, en paniikissa, mutta en myöskään onnellinen asiasta. 

Aikaisemmin, vielä Pätkää odottaessani, pidin suhteellisen itsestäänselvänä, että jos vain uskaltaudun enää tähän leikkiin ryhtyä, haluan tietysti Pätkälle yhden elävänkin sisaruksen. Nyt en ole asiasta enää lainkaan niin varma. Yhtenä päivänä olimme ruokakaupassa, kaikki kolme. Siinä pesuaineiden ja lemmikkiruokien välissä tuli yht'äkkiä tunne, että perheemme on nyt kokonainen. Elämä yllätti meidät näin, saimme kaksi ihanaa, täydellistä vauvaa, joista toisesta jouduimme luopumaan, toisen saimme pitää. Meitä on neljä, yksi kulkee mukana näkymättömänä taakkana, mutta suloisena muistona. Ehkä meitä ei tarvitsekaan olla enempää. Ehkä me olemme parhaimmat mahdolliset vanhemmat Pätkälle juuri tällaisina. Ehkä pesueeni onkin tämän kokoinen.

Noh, en ole vielä päättänyt asiaa suuntaan tai toiseen. Siitä olen varma, että ainakaan ihan heti ei kolmannella lapsella ole mikään kiire. Haluan nauttia aivan täysillä nyt Pätkästä, en halua vielä jakaa huomiotani ja äidinrakkauttani toiselle (tai oikeastaan kolmannelle) jälkeläiselle. Saa nähdä, mikä on fiilis sitten KUN se vauvakuume kuitenkin jossain vaiheessa taas iskee.  Etenkin kun itse raskaanaoleminen on minulle kiehtovaa ja ihanaa aikaa (joskin nyt pää meinasi tässä toisessa raskaudessa levitä millon minkäkin pelon seurauksena… näin se aika kultaa muistot.).

 
Peikkomamma
1vuosi 3kk sitten kuolleen Peikkopojan
ja 4kk 1vko sitten syntyneen Pätkän mamma
5 Lähettänyt: Peikkomamma - 7.8.2011 klo 13.53
Tunnisteet: